Takaisin Diskografia sivuille >>

H2O.fi - Maisemakuvia Suomesta III 2009
Rockadillo Records ZENCD 2126

1.Borgå
2.Unijoki
3.Giemajohka
4.Kymmenen Virran Maa
5.Koljonvirta
6.Airisto
7.Imatrankoski
8.Vrouw Maria

H2O.fi - Maisemakuvia Suomesta III (julkaistu 11.2.2009)

Maisemakuva-teema on ehtymätön lähde uusille sävelmille! Tikanmäki ei laittanut Tuntemattoman maan jälkeen hanaa kiinni, vaan hän paremminkin avasi padot ja antoi mielensä kuohua koskena, pulputa lähteenä, lipua laineina, muuttua säveliksi ja musiikiksi ... ja niin tällä "H2O.fi" albumilla kaikki kappaleet liittyvät suomalaisiin vesistömaisemiin.
Suomessa on vettä joka puolella. Vesi on monitahoinen aine ja elementti. Se on silmiähivelevä maisema. Se on elämä, joillekin se on elämäntapa ja monille ihmisille se on eri muodoissa elinkeino. Vesi on Imatrankosken kaltaista voimaa ja energiaa. Porvoonjoki puolestaan toimi aikoinaan jäteviemärinä, jossa kalat uivat selällään. Vrouw Maria -laivalle vesi on hauta, kuten myös sadoille Estonian mukana hukkuneille. Moni onkin löytänyt kohtalonsa veden huomasta...
H2O.fi on upeaa instrumentaalimusiikkia jousilla ja puhaltimilla vahvistetulle sähköorkesterille. Se on luonnollista ja puhdasta suomalaista musiikkia, kuin puhdasta vettä.

Äänitys/recorded by Juuso Nordlund/Studio JJ
Apuäänittäjä/recording assistant: Eljas Tikanmäki/Skyview
Miksaus/mixed by Juuso Nordlund, Anssi Tikanmäki & Eljas Tikanmäki/Studio JJ
Masterointi/mastered by Pauli Saastamoinen/Finnvox
Tuottajat/produced by Anssi Tikanmäki & Juuso Nordlund
Kansisuunnittelu & valokuvat/coverdesign & photos by Elmo Salmi
ATO-kuva/band photo: Anssi Männistö
Tuotanto/produced by Bardi Oy

Sävellykset/compositions by Anssi Tikanmäki
paitsi/except "Vrouw Maria" by Eljas Tikanmäki
Tekstit/texts by Anssi Tikanmäki ja Maarit Tikanmäki

Kiitos/Thanks...
tasapuolisesti kaikille levyntekoon osallistuneille/to everybody involved and special thanks to Anastasia

Kiitos tuesta/thank you for support: Taiteen keskustoimikunta

Sami and Eljas play Finnish Kumu drums

(c) & (p) Zen Master Records / Rockadillo Records 2009

www.anssitikanmaki.com
www.rockadillo.fi records@rockadillo.fi
www.karppanen.com

Muusikot/musicians:

Anssi Tikanmäki - piano, keys (1-8), Sami Kuoppamäki - drums (1-6), Juuso Nordlund - el. bass (1-7), Eemil Tikanmäki - el. guitar, acoustic guitar, mandolin (1-8), Eljas Tikanmäki - keys, organ, marimba, perc. (1-8), drums (7), Mikko Kangasjärvi - accordion (3, 5), Esa Juutilainen - flutes, Pentti Lahti - soprano, alto sax, Masa Orpana - clarinet, alto, tenor sax, Kari Nikkanen - oboe, english horn, Jouni Suuronen - horn, Pasi Tiitinen - horn, Aki Välimäki - trumpet, Henrik Perello - violin, Kaisa Männistö - violin, Lotta Kuoppala - violin, Nina Kulhia - violin, István Zsalay - violin, Eemil Tikanmäki - violin, Anne Korhonen - viola, Taavi Nachtigall - viola

Tekstit Anssi Tikanmäki ja Maarit Tikanmäki

BORGÅ
Porvoonjoen alkulähteet sijaitsevat Salpausselän etelärinteillä Kärkölässä ja Hollolassa. Matkaa Suomenlahteen kertyy suurin piirtein saman verran kuin jokisuulta Pietariin, josta Aleksanteri I saapui maapäiville Porvoon tuomiokirkkoon ottamaan vastaan uskollisuudenvalat säädyiltä ja julistamaan Suomen Venäjän suuriruhtinaskunnaksi maaliskuussa 1809.

Muutama vuosikymmen myöhemmin Porvoossa Aleksanterinkadun kodissaan Fredrika Runeberg leipoi maittavia torttuja Johan Ludvigin kirjoittaessa Vänrikki Stoolin tarinoita. Runebergin runoillessa kuuluisaa Lähde-lauluansa eivät kalat varmaan vielä osanneet uida selällään; sen taidon ne oppivat vasta sitten, kun joen yläjuoksun asukkaat ryhtyivät käyttämään Porvoonjokea jätevesiviemärinään.
Itse Porvoo on jo yli 700 vuotta vanha kaupunki, jonka asukkaista lähes puolet on ruotsinkielisiä. Porvoo on ehtinyt historiansa aikana jopa palaa moneen kertaan. Joskus sen ovat polttaneet venäläiset tai ruotsalaiset sotilaat, ja joskus palo on saanut alkunsa ahkerien emäntien keittotulista.

Paljon on vettä virrannut Porvoonjoessa sen jälkeen, kun kuningas vaihtui keisariin ja koteja ryhdyttiin rakentamaan Suomen metsiin ja rannoille. Mahtoiko keisari Aleksanteri ihastua Kymenlaakson viljaviin maisemiin vai Ulrika Möllersvärdin kauniisiin silmiin – joka tapauksessa vastoin aiempia suunnitelmiaan hän päätti liittää Suomen Venäjään. Ja niin alkoi 110 vuotta kestänyt autonomian aika. Aleksanteri korotti ranskankielellä pitämässään puheessa Suomen kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Sen päälle pidettiin juhlat ja tanssittiin keisarin valssia, oikein Porvoon mitalla ...

UNIJOKI
Niin pieni kolo sammaleen keskellä, siinä se uinuu, piilossa metsän kätköissä. Ikivanhojen puitten oksilta putoilee naavaa ja lehtiä, jotka tekevät pehmeän peiton veden pinnalle. Pienen metsälähteen uni on suloinen kuin ympärillä leijuva kesän tuoksu.

Puro, joka lähteestä alkaa, ei ole iso, mutta jossain kohtaa se levenee ja kirkkaat auringonsäteet saavat virtaavan veden pinnan kimaltelemaan ikäänkuin siinä olisi kultajyviä. Jonkin kapeikon kohdalla puron solina yltyy niin, että tuulikin jää sitä kuuntelemaan.

Vähitellen, veden yhtyessä veteen, puro on muuttunut joeksi. Se ei vielä ole leveä eikä kovin syväkään, mutta joeksi sitä kuitenkin jo sanotaan – Unijoeksi, koska se uneksii olevansa mahtava vuoksi; se näkee unta vuolaista könkäistä, joiden kuohujen läpi kapeat, mustaksi tervatut veneet hurjasti hyppien laskevat, kokat kosken kiviin kolisten ne syöksyvät veden pärskeissä eteenpäin.

Suvantopaikoissa joen uomaan kaatuneet puut antavat veden pinnan alla asuville Ahdin alamaisille suojaisan levähdyspaikan niiden vaeltaessa yläjuoksua kohti.

Lopulta, monen murrospaikan läpi kuljettuaan, vehreitten peltomaisemien halki ja siltojen ali soljuttuaan joki saapuu määränpäähänsä. Siellä maasto muuttuu tasaisemmaksi, ja rauhallisesti leveänä ja ylväänä joki päättää matkansa.

Unessaan se kuulee kellojen soivan Valamon saaressa.

GIEMAJOHKA
Veden kiinteä olomuoto, jää ja lumi, esiintyy Pohjois-Suomessa runsaana ja pitkälle kevääseen. Etelässä kesän jo lämmittäessä myös Lapin toistametriset lumihanget vihdoin sulavat ja vesi täyttää joet ääriään myöten. Siitä syntyy valtaisa voima vesimassojen vaeltaessa alajuoksua kohti. Tämän luonnonvoiman on ihminen valjastanut tuottamaan energiaa rakentamalla padot ja turpiinit.

Riittääkö kahdeksantoista voimalaitosta lannistamaan suuren joen? Ei ehkä riitä. Entäpä jos siihen tulee vielä yhdeksästoista ... Giemajohkan eli Kemijoen ensimmäinen vesivoimalaitos rakennettiin heti sodan jälkeen Isohaaraan ja uusin, se yhdeksästoista, on suunnitteilla Rovaniemelle.

Pinta-alaltaan Euroopan suurin kaupunki Rovaniemi sijaitsee Kemijoen ja Ounasjoen yhtymäkohdassa. Hyvien kulkuyhteyksiensä takia se on ikivanha asutuspaikka ja vähitellen siitä muodostui myös tärkeä pohjoisen kauppakeskus. Rovaniemen markkinat on maankuulu tapahtuma jo vuodesta 1881 alkaen.
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa markkinat tosin jäivät pitämättä. Lapin hävitys oli täydellinen eikä Rovaniemelläkään jäänyt kiveä kiven päälle. Mutta jokisuulla Kemin kaupungintalo piti pintansa, sen torni ei kaatunut saksalaisten kovasta yrityksestä huolimatta. Kemiläinen sisu on omaa luokkaansa.

Omanlaistaan on Lapin kultakin. Paljon siitä on puhuttu ja moni sitä on etsinyt, mutta harva löytänyt. Vihreätä kultaa, puuta, sen sijaan löytyy ja sellua keitettiin jokivarren tehtaissa ahkerasti. Mutta kohta ei ole enää sitäkään, sillä tehtaat suljetaan ja siirretään muille mantereille yksi toisensa jälkeen. Jäljelle jää vain kansalaisliike – ja talven kaamoksen saapuessa veden pinnalle jähmettyvä jääkansi, jonka päällä lumihiutaleet vauhdilla liukuvat. Jään alla tumma vesi virtaa kohti aavaa merta. Perämeren yli puhaltava kirpeän kylmä tuuli nostaa mainingit ja saa vedet silmiin.

KYMMENEN VIRRAN MAA
Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti-, Perhon-, Ähtävän-, Lapuan- sekä Kyrönjoki ... mutta missä on kuuluisa kymmenes joki, johon yksinäinen matkamies suistuu yön hämärässä vaalean usvan kietoessa hiljaisen kylämaiseman verhoonsa.

Auton ratissa, kännykkäänsä puhuen ja gps-laitetta näpelöiden, eksyksissä oleva kulkija yrittää paikallistaa itsensä ja löytää tien kotiinsa. Maailmassa, jossa kaikki muuten on saatu valmiiksi, jokin tärkeä inhimillinen tekijä, kosketus, ajatus, sana, on kalibroitu kadoksiin. Liekö navigoija kaiken lisäksi väsynyt tai humalapäissään, vai onko hänellä yksinkertaisesti liian monta uuvuttavaa asiaa mielessään – niin monta, ettei pään prosessorin laskentateho enää riitä.

Auton vajotessa tummaan veteen yhteys katkeaa, ja viimeinen sms lennähtää kohti tukiasemaa:
”Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä.
Ja vaipuen vienohon haaveiluun vain katsonut Luojan työtä...”

KOLJONVIRTA
Ylä-Savossa Palosvirran rannalla syksy 1808 oli kylmä, nauriit vei halla ja nälkä vaivasi. Vielä kesällä lapset juoksivat, uivat ja olivat piilosilla, tekivät käpylehmiä ja leikkivät sotaa – he elivät ja leikkivät, kuten lapset aina.

Niilo-pojan isä oli kaatunut edellistalvena Venäjän ja Ruotsin välille syttyneessä sodassa. Isä oli kuulunut eversti Sandelsin sotajoukkoon, joka loppukesästä oli marssinut puolustusasemiin Palosvirralle.
Sitten Sandels joukkoineen määrättiin Koljonvirralle, uudelle aselepolinjalle. Malmin Kalle, Pekka Joonaanpoika ja moni muu ruotuväkeen otettu renkipoika tekivät lähtöä; he purkivat sotaleiriä, pelkäsivät ja ikävöivät kotiinsa.

Läksiäisiksi Viina-Maija, rääväsuinen kylänakka ja tietäjä, tirautti kitkerää paloviinaa, joka hyvinkin kelpasi sotilaille matkaevääksi ja tulevien taisteluiden hengen nostattajaksi.

Päästyään Koljonvirralle Sandels prikaateineen linnoittautui joen länsipuolelle. Koljonvirran toiselle rannalle saapuivat Venäjän vihreätakkiset sotajoukot kenraali Tutskovin ja ruhtinas Dolgorukin johdolla. Aselevon vielä jatkuessa venäläiset asettuivat asemiinsa, odottivat, pelkäsivät ja ikävöivät kotiinsa hekin.
Niin olivat tuohon maailmanaikaan kuninkaat ja keisarit hoveissaan päättäneet, että jossain kaukana Euroopan pohjoisilla takamailla, pienessä Iisalmen pitäjässä, Koljonvirralla, piti käytämän kamppailu, jossa jälleen kerran suuriruhtinaitten erimielisyydet ratkottiin vähäväkisten verellä.

Venäläisten suuresta miesylivoimasta huolimatta taistelu Koljonvirralla päättyi Sandelsin ja suomalaisjoukkojen voittoon, mutta sodan hävisi Ruotsi.

AIRISTO
Divetymonoksidi on vaarallinen aine. Sitä on suuressa määrin mm. happosateissa ja se kuluttaa maaperää eroosiollaan. Divetymonoksidi tunnetaan myös nimellä hydroksyylihappo ja se aiheuttaa korroosiota sekä hajoamisilmiöitä. Sillä on vaikutuksia kasvihuoneilmiöön. Divetymonoksidin joutuminen hengityselimiin voi pienissäkin määrin johtaa kuolemaan ja kaasumuodossaan se voi saada aikaan vakavia palovammoja. Ainetta löytyy myös syöpäpotilaiden kasvaimista. Pitkitetty altistuminen divetymonoksidin kiinteän muodon kanssa aiheuttaa kudosvaurioita. Jos aineelle addiktoituneilta poistetaan kontakti siihen, on seurauksena varma kuolema muutaman vuorokauden sisällä.

Asian vakavuudesta huolimatta Suomen hallitus ei ole tehnyt ongelmalle mitään, ja niin divetymonoksidia eli kansanomaiselta nimeltään vettä suolaisena versiona löytyy suuret määrät mm. Paraisten ja Rymättylän välisestä syvänteestä, jota kutsutaan Airistoksi.

Airisto on kaksikymmentä kilometriä pitkä merenselkä keskellä Turun saaristoa. Tämä Suomen lounaisrannikolla sijaitseva saaristoalue on kauneudestaan ylistetty. Turun saaristoon lasketaan kuuluvan noin 20 000 saarta, eikä missään muualla maailmassa liene vastaavaa ...
Meri ei koskaan ole täysin tyyni, mutta se voi olla hiljaa. Yöllä, kun kuu kauneimmin loistaa ja tähdet kimmeltävät taivaalla, Airiston meri lepää. Vain divetymonoksidi lempeästi loiskii saarten kiviseen rantaan varoen herättämästä muuta luontoa.

IMATRANKOSKI
Imatrankoski on Suomen suurin koski. Se on käsite. Se on nähtävyys, kansallismaisema, voimalaitos, koneisto! Se on mahtava voimanlähde, se on poweria, sähköä, megawatteja, joka siirtyy Imatranlinjaa, suurjännitejohtoja myöten ympäri Suomea päätyen tehtaisiin, työpajoihin, huvimajoihin, toimistoihin, tietokoneisiin, hiukkaskiihdyttimeen, digiboxeihin, kitaraan, kouluihin, koteihin, joulukuuseen – kaikkialle, missä sähköllä on jotain virkaa. Ja kaikkihan nykyään toimii sähköllä. Jopa mielikuvitus toimii sähköllä!

Vesivoima on tuota energiaa, sähköä, jota ilman moderni yhteiskunta pysähtyy. Stop. Mutta kun voimalaitokset pyörivät, yhteiskunnan rattaat pyörivät. Mot.
Tuhansia vuosia Saimaan ja Laatokan yhdistävän Vuoksen koski sai kuohua vapaana. Hiidenkirnut ja muut kovertumat syntyivät aikojen saatossa merkkinä Imatrankosken voimasta. Se voima huomattiin ja koski koneistettiin.

Kehittyminen kuuluu luontoon. Luonnon ja ihmisen vuorovaikutus on eräs kehityksen kasvualusta. Kaikki luontokappaleet ovat yhtä, kaikki me liitymme yhteen. Luonto luo ihmisen, ihminen luo koneet ja koneet luovat uuden ajattelun, joka kenties patoaa vanhan luonnonmukaisen kyvyn ajatella omilla aivoillamme – tai onnistuneesti saattelee meidät seuraavalle dimensiolle, jonne siirryttäessä luonnosta tulee monimuotoisempi ja elävämpi meidän mukanamme.

Nykyisessä muodossaan ihmisessä on noin 62 prosenttia vettä. Ei ihme, että kaikissa meissä asuu pieni Imatrankoski ...

VROUW MARIA
Minut rakennettiin vuonna 1766 Amsterdamin telakalla. Monet taitavat kädet veistivät minulle kauniin kaarevan rungon. Viimeisenä pystytettiin kaksi nelikymmenjalkaista mastoani sekä puksprööti, johon keulamaston harukset kiinnitettiin. Voilá! Olin sataman kaunein Snau valkoisine purjeineni ja kiiltävine kylkineni.

Sitten eräänä alkusyksyn päivänä 1771 sain uskomattoman tehtävän: minut lastattiin täyteen kappaletavaraa, kankaita, upeita taide-esineitä, koruja ja tauluja vietäväksi itselleen Katariina Suurelle. Sellaista lastia ja kunniaa ei joka laivalle suoda!

5. syyskuuta purjeeni nostettiin ja matka Hollannista Pietariin alkoi. Loppukesä oli ollut kaunis, mutta kuukauden kestävän purjehduksen aikana syysmyrsky nousi pohjoiselle Itämerelle.
Miehistöni oli verratonta joukkoa ja peräsintä piteli kokenut kapteeni Lorenz. En siis vieläkään käsitä, miten oli mahdollista, että Suomen rannikolla Jurmossa osuin karikkoon ja sain runkooni vuodon. Merimiehet tekivät monta päivää kaikkensa pumpaten vettä pois. Lopulta, kun lastina olleet kahvinpavut tukkivat pumpun, ei kohtaloani voinut estää. Upposin 23 sylen syvyyteen ja siitä lähtien olen maannut meren pohjassa.

Kauan sain olla yksin, vain kalat ja muut meren elävät seuranani. Mutta uusi aika tunki päälleni vääjäämättä. Ylhäällä meren pinnalla liikenne on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja nyt yhä useampi laiva risteilee ylitseni. Uusien rautarunkoisten alusten valtavan kokoiset, voimakkaat potkurit piiskaavat ja mylläävät veden pyörteiksi vaurioittaen meren pohjaa. Laivoista olen saanut päälleni kaikenlaista kuonaa; myrkkyjä, öljyä sekä muuta inhimillisen toiminnan sekajätettä on heitetty surutta mereen, niin että vesi ja kalat ympärilläni voivat pahoin.

Välillä ylimenevien laivojen laipioitten läpi kuuluu outoa meteliä ja kuumeista musiikin jyskettä; nuo matalasti sykkivät taajuudet tuntuvat hyvin alkuvoimaisilta, mutta silti epäluonnollisilta.
Yli kahteensataan vuoteen kukaan ei muistanut tarkempaa olinpaikkaani, kunnes jokin aika sitten ilmestyi sukeltajia vierelleni ihmettelemään. Ja nyt nostoani on jo suunniteltu!

Saa nähdä, vieläkö tulen katsomaan, miltä elämä ylhäällä näyttää. Nyt kun vielä meren pinta nousee, vesi lämpenee ja huoli laivamadoista kasvaa, ehkä voisikin olla hienoa päästä pois meren pohjasta – tai sitten ei?